lauantai 10. marraskuuta 2012

Miksi hankin koiran?

Kiitos, Jenny haasteestasi. Tässä ovat minun ajatukseni kuinka lopulta tulin hankkineeksi koiran.

Minä olen myös ysärilapsi, joten ensimmäiset haaveet koiran omistamisesta tulivat hopeanuolen kautta. Silloin unelmieni koira oli tumma pystykorvainen ja raidallinen. Nämä haaveet kuitenkin kaatuivat kohtalaisen pian, kun kotona on allergiaa.

Tämän ohella kosketukseni koirien kanssa oli kaikkien naapurien koirat. Muistan lapsuudenkaverien kanssa menimme ovelta ovelle pyytämään saada lenkittää naapureiden koiria. Meillä taisikin olla yksi, jota saimme ulkoiluttaa. Kiinanpalatsikoira nimeltä Jasu. Tämän lisäksi oli muutama vuosi myöhemmin keeshond nimeltä Pasi, jota myös olen käynyt ulkoiluttamassa. 

Muistan myös kummeillani oli bordecollie jota ihailin syvästi. Me kävimme siellä usein ja olin aina yhtä innoissani bordercollie Kermitistä. Siitä varmasti tulevat osa haaveistani saada bordercollie itse ja kuinka olen aina pitänyt mustista ja mustavalkoisista koirista. Kermit oli siis musta valkoisin merkein.

En kuitenkaan itse ole oikeastaan viime vuosiin asti kokenut koiran voivan kuulua elämääni. Kotona oli vain allergisia, joten en jotenkin ajatellut, että se koskaan olisi minun kohdallani sopivaa. Tämä kuitenkin muuttui, kun Jenny sai Prinssin.

Kuljin Prinssin ja Jennyn kanssa vuoden ja tutustuin koiramaailmaan. Se oli aluksi hieman hämmentävää, mutta lopulta se vaikutti ihan kivalta. En kuitenkaan siinä vaiheessa nähnyt itseäni koiran kanssa. Koin olevani kissaihminen, koska tykkään istua kotona sohvanurkassa tyytyväisenä enkä rapsutella koiraa koko ajan. 

Tämä kaikki muuttui Kiiran muutettua kämppiksekseni minun muuttaessa Jennyn kanssa Hoasille kämppäkavereiksi. Kiira oli minusta aluksi kamalan rasittava. Se sotki ja tuhosi. Lopulta kuitenkin... Kiira sulatti sydämeni. Ei sillä sotkulla enää ollut merkitystä, vaan sillä, että se rakastaa minua ja minä rakastan sitä. Kiira ei kuitenkaan kauheasti pidä minusta, koska en tee sen kanssa tarpeeksi. Kiiralle en ole niin merkittävä, kuin mitä se on minulle. On meillä Kiiran kanssa hauskaa ja olen tietysti osa sen elämää, mutta en kuulu sen ehdottomiin lempihenkilöihin. Meillä on Kiiran kanssa kuitenkin bondausta aina, kun menen sen kanssa lenkille tai näyttelykehään.

Lopulta viime keväänä päätin, että koiran omistaminen ei ole ydinfysiikkaa. Päätin kokeilla sitä itse, enkä todella voisi olla onnellisempi. Neira on raivostuttavassa iässä enkä voisi olla turhautuneempi sen temppuilulle ja koulutusten haasteille. Neira haukkuu kaikille ja kaikelle. Se ravaa kotona tylsistyneenä ja syö kaikkea. Siis ihan kaikkea! En kuitenkaan vaihtaisi sitä mihinkään. <3

Olen onnellinen koiran omistaja.

Minä ja Neira 7vk
Kuva minusta ja Kiirasta

4 kommenttia:

  1. KIIRA OLI JOSKUS NIIN SÖPÖ! <3<3<3

    VastaaPoista
  2. Mä oon aina pitänyt Nitalle haukkumista ehdottomasti ei juttuna kun tutulla on sheltti joka haukkuu _kaikelle_ ja siitä olen tainnut saada tarprekseni.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neiralla on sama tällä hetkellä. Se haukkuu ihan kaikelle. :( Yritän parasta aikaa tehdä asialle jotakin. Pyrin vastaehdollistamaan. Naksautan aina kun se katsoo pelokasta kohdetta hiljaa. Ja pyrin menemään tarpeeksi kauas, jotta hiljaisia hetkiä on mahdollisimman paljon. Jos se menee ihan sekaisin, niin ei auta kuin lähteä oikein kauas. Tätä on vaan hihnassa. Vapaana se ei hauku samalla tavalla.

      Poista